Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Tällä kertaa on vuorossa painavaa asiaa.

Vuorossa on epämukavuusaluemekkoni, jota oikeastaan ei pitäisi käyttää, mutta jota käytän kuitenkin, koska ihastuin siihen ensinäkemältä.

Sitä ennen kuitenkin alustusta aiheesta suhteellinen paino ja mekkojen mielialaan vaikuttavat tekijät.

Kun olin lapsi olin aika pieni. Teininä olin aika pieni. Käydessäni kahtakymmentä olin vieläkin aika pieni. Mutta sitten tapahtui jotain enkä enää ollutkaan niin pieni.

Ensimmäinen seikka joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin liian suureksi oli kuusitoistavuotiaana silloisen ompeluopettajani spontaani huudahdus "onpa se iso!" Siis lantionympärykseni.
Muistelen painaneeni tuolloin jotakuinkin 46 kiloa ja käyttäneeni koon 34 housuja enkä ihan ymmärtänyt mistä moinen kauhistus, mutta jotain vikaa minussa täytyi olla, koska vaatetusalan ammattilainen niin hämmästyi.

Joskus kauan kauan myöhemmin yritin selittää itselleni, että ehkä hämmästys johtui siitä, että hän ei olisi uskonut senttimetrejä olevan niin monta, koska näytin hyvin hoikalta, mutta silloin se merkitsi ensimmäistä kokemusta siitä, että minulla on liian iso perse.  (Anteeksi istumaosa, kuten Veronica Dengel kirjassaan Pidä kiinni miehestäsi - miellyttämisen pienet salaisuudet tätä naisen ruumiinosaa viehkosti nimittää. Julkaisuvuosi suomeksi 1947, aivan hillitön kirja, saatan palata siihen vielä.)

Vaikka näin suhteellinen suuruuteni tulikin tuolloin jo todettua, olin aika pieni vielä pitkälti eteenpäin. Löysin helposti vaatteita alennusmyynnistä, koska jäljellä oli aina kokoa 32 ja 34. Kirpputoreilta sai usein retrovaatteita, joiden vyötärönympärys ei tuottanut ongelmia. Näin jatkui mukavasti vielä useita vuosia.
Vielä tavatessani aviomieheni 23-vuotiaana saatoin mennä tapaamaan häntä ylläni mekko kokoa xs.

Mutta eipä aikaakaan niin voi kauhistus.

Kasvoin aikuiseksi ihan konkreettisesti. Muutos aikuisen kokoon ei ollut kivuton.
Muistan eräänkin itsenäisyyspäivän, joka meni itkuksi, koska en mahtunut enää yhteen luottomekoistani. Vaikka se oli neulosta. Miesystäväni yritti isänmaallisena katsoa Sibelius-elokuvaa kun minä kollotin kuin uhmaikäinen tuntitolkulla, enkä ottanut minkäänlaista lohdutusta vastaan. Ja se elokuvakin oli ihan huono. Ja ne sodatkin me oikeasti hävittiin.

Käydessäni ensimmäistä kertaa äitiysneuvolassa pian häiden jälkeen (mieheni jostain syystä päätti kuitenkin naida minut, vaikka saatoin itkeä päivän koska en mahdu fuksianpunaiseen vaatteeseen), kätilö hyvin vakavaan ja holhoavaan sävyyn, jopa vähän syyttävän oloisena teki tiettäväksi että pitää sitten seurata tätä tilannetta, kun "sinulla on tuota painoa." Silloin oikeasti ensimmäisen ja muuten tähän asti viimeisenkin kerran kuulin, että olen liian suuri. Painoindeksini oli tasan 25 ja matkaa normaalipainon rajalle oli alle 500 g. Hyvä että terveysalan ammattilainen otti asian niin vakavasti, muutenhan olisin tyhmänä voinut luulla että sitä kelpaa äidiksi vähän pullukampanakin.

Joka tapauksessa en ole enää se kaitaluinen teini, joka usein kuvittelen edelleen olevani ja tämä tosiasia kohtaa minut kun katson peiliin ja väkisin muistan että olen kasvanut aikuiseksi. Enkä läheskään aina ole asiasta erityisen tyytyväinen. Mutta tyytyväisyys nyt ei muutenkaan ole koskaan ollut ihan suoranaisimpia vahvuuksiani,  että sikäli tuossa ei ole mitään kummallista.

Jos kellään koskaan on epävarma olo oman kokonsa kanssa, on erityisen tärkeää, että vaatteet saavat mielen paremmaksi eikä huonommaksi. Tämä ei kai ole kellekään mikään uusi asia, joten ei siitä sen enempää. Luottakaa rauhassa turvavaatteisiinne, useimmiten sellainen vaate jossa on hyvä olla, saa  ihmisen näyttämään hyvältä.
Pois luettuna miesten frakit. Miehet näyttävät frakissa paremmilta kuin salihousuissa, vaikka olo olisi kuinka tukala. Piste.

Mutta nyt tämän kertaiseen mekkoesittelyyn:

Olin menossa ulos tapaamaan ystävätärtäni eräänä kesähelteisenä iltapäivänä, kun minulla oli ylläni väärin valittu räikeä ja typerä mekko. Olo oli niin kurja, että poikkesin matkalla Uffiin ja sieltä ostin muutamalla kolikolla pikaratkaisuna tämän By Malene Birgerin leningin, jonka vaihdoin  lennossa päälle.

Tässä on ihania kesämekon elementtejä, jotka saavat minut aina uudestaan ja uudestaan kuvittelemaan että se on kiva ja ihana ja että tunnen itseni keveäksi kesäkeijuksi siinä. Se on mustavalkea ja tyttömäinen ja siinä on ripsinauhasomisteet. Ripsinauha on yksi rakkauksistani.

Mekosta tulee mieleen Christie-filmatisoinnit ja kesäiset kahvikutsut ja Säädyllinen murhenäytelmä ja kartanopuutarha ja vaikka mitä hienostuneen vanhanaikaista. Sitä kuvittelee, että tämä jos mikä on oikea unelmien kesämekko, tästä tulee varmasti pidetyin ja helpoin asu ikinä.

 Ja sitten - voi kauhistus- kun sen laittaa päälleen, se venkuloi ja lötköttää ja olo on mitä rumin. Mikä surku!

Nythän en oikeastaan edes puhu siltä miltä asu todellisuudessa näyttää. Vaan siitä, millainen olo siinä tulee. Ja tämä ylläni minusta tuntuu epävarmalta ja epämukavalta.

Ja kaikkein typerintä on että en edes usko sitä, vaan aina uudestaan ja uudestaan kuvittelen, että tällä kertaa se on kyllä tosi hyvä. Ja laitan sen milloin minnekin. Eikä se ole hyvä. Ikinä. Tämä on petturimekko. Julman viileä, näennäiseen viattomuuteen ja herttaiseen kiltteyteen kääriytynyt petturimekko.
Ihan kuin ne femme fatalet joista Agatha kirjoitti.