Tänään on hyvä päivä, hei hei!

Aamulla lähdin töihin kahdeksan maissa. Odottelin Lasipalatsin ratikkapysäkillä, kun paikalle sattui vaaleahiuksinen nuorukainen.

Hän jutteli jollekin pysäkillä seisoskelevalle herrasmiehelle, olisiko tällä antaa kolikkoa. Miehellä ei ollut. Tästä Nuorukainen ei kuitenkaan hermostunut, vaan kysyi saako halata. Vanhempi herrasmies ei oikein innostunut nuorukaisen lähentymispyrkimyksistä ja pyristeli irti tilanteesta. Nuorukainen sanoi, ettei ole mitään hätää, kaikki on ihan hyvin.

Seuraavaksi hän pysähtyi minun eteeni. Istuin penkillä ja tuijotin tiukasti kännykkääni. En halunnut antaa kolikkoa enkä halausta. Pelotti. Vaivaannutti. Mitä se nyt tuossa? Menisi jo.

Nuorukainen ei jäänyt pidemmäksi aikaa vierelleni vaan kulki eteenpäin kunnes pysähtyi ja huusi kovaan ääneen kädet levitettyinä: "Tänään on hyvä päivä! Hei! Hei!"

Hän yritteli juttua vielä muutaman ihmisen kanssa, mutta kukaan ei halunnut jutella hänelle eikä halata.
Niinpä hänen mahdollisuudekseen jäi vain kulkea ympäri pysäkkiä ja kertoa koko seutukunnalle uudestaan ja uudestaan, että tänään on hyvä päivä, hei! Hei! Kaikki on hyvin, tänään on hyvä päivä!

Vielä kerran hän yritti halata erästä rouvaa, mutta rouva oli vihainen ja suuttui Nuorukaiselle. Nuorukainen oli kovasti pahoillaan ja sanoi nöyrästi, että rouva saa potkaista häntä munille, jos on niin vihainen. Siitä rouva tuntui suuttuvan lisää.

Kun nousin ratikkaani riipaisevan yksinäinen nuorukainen jäi keskelle puolityhjää pysäkinseutua kädet avoimeksi levitettyinä vakuuttamaan meille kaikille, kuinka tänään on hyvä päivä, hei! Hei!

Vai koettiko hän saada vakuutettua edes itsensä?

Istuessani ratikassa minua alkoi harmittaa. Miksi en kohdannut Nuorukaista hänen tullessaan eteeni? Miksi minä vaivaannuin siitä, että joku halusi jakaa pienen hetken minun kanssani? Hävettikö minua? Pelottiko se pohjaton suru, joka Nuorukaisen huudon sisältä kumpusi niin paljon, että kuvittelin sen tarttuvan minuun, jos annan itsestäni edes hetken hänelle? Melkein itketti. Juuri sen verran, ettei ripsiväri ihan levinnyt.

Teki mieli palata takaisin ja antaa kolikko ja halata. Mutta en tietenkään tehnyt niin. Se ei olisi ollut lainkaan normaalia käyttäytymistä, ja olisin myöhästynyt töistäkin.

Mutta lupasin itselleni, että muistan Nuorukaista. Hän ei tietenkään lue tätä, eikä koskaan saa tietää, että olen pahoillani. Eikä sitä, että haluan kiittää häntä.

Olin melkein unohtanut, että kaikki on ihan hyvin. Sinä muistutit minua siitä. Ottamalla vastaan kaiken sen tympeyden ja halveksivat ilmeet ja inhonilmaukset, kun yritit jakaa iloa meille, jotka sinua väistelimme.

Sinä pakotit meidät huomaamaan, että meillä kaikki on hyvin. Meillä on hyvä päivä, meillä on varaa torjua omituisesti käyttäytyvä mies kaupungilla. Sinä olisit halunnut vain hetken läheisyyttä, turhaan.

Kiitos Nuorukainen, että opetit minua. Tänään on hyvä päivä, hei! Hei! Toivottavasti sinulla on hyvä yö, ja kauniit unet.

Terveisin se tyttö, joka ei uskaltanut tavata toista ihmistä ratikkapysäkillä.

Musta rakkaus

Olin tällä viikolla yliopiston pääsykokeessa. En oikein jaksa uskoa, että akatemian ukset avautuisivat minulle vielä ensi syksynä, sen verran haalean tuntuman kysymykset jättivät.

Mutta koska olin tietoinen siitä, että koepaperit tarkistetaan optisesti, ja näin ollen on erittäin tärkeää miltä näyttää, päätin pukeutua kokeeseen asiallisen siististi, mutta sievästi. 

Asiallisen siistin, mutta sievän pukeutujan aina varma valinta on polvimittainen, ei-liian avoin, hillityn värinen ja mallinen mekko. (Se, että farkut sopivat asialliseksi työvaatteeksi, on tietenkin totta, mutta kyseinen idea lanseerattiin silloin, kun työ tapahtui esimerkiksi pellolla, laivoissa tai kaivoksissa.)

Itse suosin mustia mekkoja syystä, että minä yksinkertaisesti viihdyn parhaiten mustassa mekossa.  Kaikista maailman vaatteista musta yksinkertainen mekko on paras minulle. Missä tahansa, milloin tahansa, kenen kanssa tahansa.

Minun on lähes mahdoton keksiä, milloin musta simppeli mekko ei kävisi. Ainoat, mitä tulee mieleen, ovat jotkut selkeästi pukukoodatut tilanteet, kuten vaikka armeijassa olo (univormu), konfirmaatio (alba, jonka alla se mekko voi kyllä olla), synnyttäminen (takaa avoin kauhtana jos ei ole altaassa), linnanjuhlat (lisää joku pidennys helmaan, niin kyllä se sinnekin käy), iltatyttökuvaus (jos olet päätynyt kyseiseen tilanteeseen, et ehkä muutenkaan ole niin tavattoman tarkka siitä ettei paljasta pintaa näy, joten asiallinen pukeutuminen ei välttämättä muutenkaan ole sinun juttusi), sumopainiottelu (siis ottelija, katsomon pukukoodista en ole ihan varma. Jos olet menossa mustassa mekossa, varmista etukäteen että se käy ja kerro sitten minullekin) jokin uskonnollinen tila (yleensä kuitenkin riittää, että peität mustan mekon ulkopuolelle jäävät alueet) ja ydinsäteilyonnettomuuspaikkojen tutkiminen (valkoinen haalari. Teekkarihaalari ei käy, se ei ole valkoinen enää vapun jälkeen.)

Haalarittoman vappulook.

Näiden edellä mainittujen lisäksi voi olla jokunen muu paikka, johon kannattaa ajatella muuta asua, mutta itse en sitten ehkä menisi niihin paikkoihin. Uimahallit ainakin olen jättänyt aika lailla väliin, samoin kuin kuntosalit. (Joku irvilauka sanoisi tässä kohtaa, että ei ehkä olisi kannattanut. Heti, kun tulee vastaan sali, jossa ohjaajat eivät näytä ihan niin kamalan pirteiltä ja jossa voi kuntoilla mekossa juoden samppanjaa harjoitteiden lomassa, tilaan jäsenyyden.)

Voisin liittää tähän postaukseen aika monta mustan mekon kuvaa. Minulla on nimittäin jokunen semmoinen. Kuva-annista tällä kertaa kuitenkin vastaa uusin ja yksi parhaista. (Kaikki postauksen kuvat ovat tästä kyseisestä aarteesta eri asusteiden kera.)

Taidenäyttelyn avajaisissa Kaapelitehtaalla

Kuultuani pääseväni toviksi töihin viiden vuoden kotonaolon jälkeen käväisin Stockmannilla ja mukavasti silmiin sattui tällainen Ril'sin perusmekko. Tarpeeksi paksua trikoota, jotta ei liimaannu ihoon kiinni mutta kuitenkin antaa perään, tarpeeksi pitkä, muttei kuitenkaan pohkeisiin asti, tarpeeksi peittävä, muttei kuitenkaan poolo. Ja kaiken lisäksi tarpeeksi (70 prosenttia) alennettu.

Hillitty työversio.

Lähes täydellinen siis. Täydellisempi se olisi vain, jos se istuisi vielä hieman paremmin, mutta en ole saanut aikaiseksi muotoilla pääntietä uudestaan.

Tärkeintä tässä on se, että tunnen oloni hyväksi ja kotoisaksi tämä ylläni. Ja se ei ole vähän se. (Joillekin ihmisille farkut kai ovat sellainen vaate. Minusta se on käsittämätöntä. Farkut kiristävät, puristavat, tekevät nollarasvaprosenttisellekin vatsamakkaroita, hinkkaavat, hankaavat ja pahimmassa tapauksessa vielä pitävät melkein kahisevaa ääntä. Entäs se kun olet farkut jalassa sateella? Lahkeet imevät itseensä vettä litrakaupalla ja näyttävät pian liukuvärjätyiltä kuin hipin kaunein kesämekko.)

Itsevarmuus ja hyvä itsetunto eivät tietenkään synny vaatteilla. Siinä tapauksessa että niitä ei kuitenkaan satu olemaan, on mielestäni parempi edes esittää, että omaisi näitä niin kovin arvostettuja ominaisuuksia. Sillä pääsee jo vähän pidemmälle.

Ja oikean mielikuvan luomisessa vaatteet tunnetusti ovat merkittävässä asemassa. Mutta ei pidä erehtyä luulemaan, että viesti kulkisi vain itseltä ulkomaailmalle. Se menee myös toisinpäin. Vaikka olisi kurja mieli ja huono olo, mutta jaksaa laittautua sen verran että näyttää siltä, että olisi hyvällä tuulella, saattaa alkaa vahingossa kuvitella itsekin, että kyllähän tässä onkin ihan hyvä meininki. Itsensä huijaaminen on lopulta aika helppoa. Tai jos ei tulisikaan parempi mieli, niin ainakaan olo ei pahennu siitä, että tietäisi kaiken kurjuuden lisäksi vielä näyttävänsäkin yhtä ankealta kuin oma sisäinen rytökärpänpesänsä.

Vappuversio.

Ralph Waldo Emerson sanoi joskus alistuvasti ihaillen kuunnelleensa erään hienon naisen kertovan, kuinka tunne siitä, että on täydellisen hyvinpukeutunut antaa sellaista sisäistä tyyneyttä, jota uskonto ei pysty tarjoamaan.

Luulen laittavani tämän mekon varmuuden vuoksi myös teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin.

Kulttuuriversio

Eipä aikaakaan niin voi kauhistus

Tällä kertaa on vuorossa painavaa asiaa.

Vuorossa on epämukavuusaluemekkoni, jota oikeastaan ei pitäisi käyttää, mutta jota käytän kuitenkin, koska ihastuin siihen ensinäkemältä.

Sitä ennen kuitenkin alustusta aiheesta suhteellinen paino ja mekkojen mielialaan vaikuttavat tekijät.

Kun olin lapsi olin aika pieni. Teininä olin aika pieni. Käydessäni kahtakymmentä olin vieläkin aika pieni. Mutta sitten tapahtui jotain enkä enää ollutkaan niin pieni.

Ensimmäinen seikka joka sai minut tuntemaan itseni jotenkin liian suureksi oli kuusitoistavuotiaana silloisen ompeluopettajani spontaani huudahdus "onpa se iso!" Siis lantionympärykseni.
Muistelen painaneeni tuolloin jotakuinkin 46 kiloa ja käyttäneeni koon 34 housuja enkä ihan ymmärtänyt mistä moinen kauhistus, mutta jotain vikaa minussa täytyi olla, koska vaatetusalan ammattilainen niin hämmästyi.

Joskus kauan kauan myöhemmin yritin selittää itselleni, että ehkä hämmästys johtui siitä, että hän ei olisi uskonut senttimetrejä olevan niin monta, koska näytin hyvin hoikalta, mutta silloin se merkitsi ensimmäistä kokemusta siitä, että minulla on liian iso perse.  (Anteeksi istumaosa, kuten Veronica Dengel kirjassaan Pidä kiinni miehestäsi - miellyttämisen pienet salaisuudet tätä naisen ruumiinosaa viehkosti nimittää. Julkaisuvuosi suomeksi 1947, aivan hillitön kirja, saatan palata siihen vielä.)

Vaikka näin suhteellinen suuruuteni tulikin tuolloin jo todettua, olin aika pieni vielä pitkälti eteenpäin. Löysin helposti vaatteita alennusmyynnistä, koska jäljellä oli aina kokoa 32 ja 34. Kirpputoreilta sai usein retrovaatteita, joiden vyötärönympärys ei tuottanut ongelmia. Näin jatkui mukavasti vielä useita vuosia.
Vielä tavatessani aviomieheni 23-vuotiaana saatoin mennä tapaamaan häntä ylläni mekko kokoa xs.

Mutta eipä aikaakaan niin voi kauhistus.

Kasvoin aikuiseksi ihan konkreettisesti. Muutos aikuisen kokoon ei ollut kivuton.
Muistan eräänkin itsenäisyyspäivän, joka meni itkuksi, koska en mahtunut enää yhteen luottomekoistani. Vaikka se oli neulosta. Miesystäväni yritti isänmaallisena katsoa Sibelius-elokuvaa kun minä kollotin kuin uhmaikäinen tuntitolkulla, enkä ottanut minkäänlaista lohdutusta vastaan. Ja se elokuvakin oli ihan huono. Ja ne sodatkin me oikeasti hävittiin.

Käydessäni ensimmäistä kertaa äitiysneuvolassa pian häiden jälkeen (mieheni jostain syystä päätti kuitenkin naida minut, vaikka saatoin itkeä päivän koska en mahdu fuksianpunaiseen vaatteeseen), kätilö hyvin vakavaan ja holhoavaan sävyyn, jopa vähän syyttävän oloisena teki tiettäväksi että pitää sitten seurata tätä tilannetta, kun "sinulla on tuota painoa." Silloin oikeasti ensimmäisen ja muuten tähän asti viimeisenkin kerran kuulin, että olen liian suuri. Painoindeksini oli tasan 25 ja matkaa normaalipainon rajalle oli alle 500 g. Hyvä että terveysalan ammattilainen otti asian niin vakavasti, muutenhan olisin tyhmänä voinut luulla että sitä kelpaa äidiksi vähän pullukampanakin.

Joka tapauksessa en ole enää se kaitaluinen teini, joka usein kuvittelen edelleen olevani ja tämä tosiasia kohtaa minut kun katson peiliin ja väkisin muistan että olen kasvanut aikuiseksi. Enkä läheskään aina ole asiasta erityisen tyytyväinen. Mutta tyytyväisyys nyt ei muutenkaan ole koskaan ollut ihan suoranaisimpia vahvuuksiani,  että sikäli tuossa ei ole mitään kummallista.

Jos kellään koskaan on epävarma olo oman kokonsa kanssa, on erityisen tärkeää, että vaatteet saavat mielen paremmaksi eikä huonommaksi. Tämä ei kai ole kellekään mikään uusi asia, joten ei siitä sen enempää. Luottakaa rauhassa turvavaatteisiinne, useimmiten sellainen vaate jossa on hyvä olla, saa  ihmisen näyttämään hyvältä.
Pois luettuna miesten frakit. Miehet näyttävät frakissa paremmilta kuin salihousuissa, vaikka olo olisi kuinka tukala. Piste.

Mutta nyt tämän kertaiseen mekkoesittelyyn:

Olin menossa ulos tapaamaan ystävätärtäni eräänä kesähelteisenä iltapäivänä, kun minulla oli ylläni väärin valittu räikeä ja typerä mekko. Olo oli niin kurja, että poikkesin matkalla Uffiin ja sieltä ostin muutamalla kolikolla pikaratkaisuna tämän By Malene Birgerin leningin, jonka vaihdoin  lennossa päälle.

Tässä on ihania kesämekon elementtejä, jotka saavat minut aina uudestaan ja uudestaan kuvittelemaan että se on kiva ja ihana ja että tunnen itseni keveäksi kesäkeijuksi siinä. Se on mustavalkea ja tyttömäinen ja siinä on ripsinauhasomisteet. Ripsinauha on yksi rakkauksistani.

Mekosta tulee mieleen Christie-filmatisoinnit ja kesäiset kahvikutsut ja Säädyllinen murhenäytelmä ja kartanopuutarha ja vaikka mitä hienostuneen vanhanaikaista. Sitä kuvittelee, että tämä jos mikä on oikea unelmien kesämekko, tästä tulee varmasti pidetyin ja helpoin asu ikinä.

 Ja sitten - voi kauhistus- kun sen laittaa päälleen, se venkuloi ja lötköttää ja olo on mitä rumin. Mikä surku!

Nythän en oikeastaan edes puhu siltä miltä asu todellisuudessa näyttää. Vaan siitä, millainen olo siinä tulee. Ja tämä ylläni minusta tuntuu epävarmalta ja epämukavalta.

Ja kaikkein typerintä on että en edes usko sitä, vaan aina uudestaan ja uudestaan kuvittelen, että tällä kertaa se on kyllä tosi hyvä. Ja laitan sen milloin minnekin. Eikä se ole hyvä. Ikinä. Tämä on petturimekko. Julman viileä, näennäiseen viattomuuteen ja herttaiseen kiltteyteen kääriytynyt petturimekko.
Ihan kuin ne femme fatalet joista Agatha kirjoitti.

Veronika päättää kuolla

Minulla ei ole mitään mielikuvaa Paulo Coelhon Alkemistista. Ensin olin varma, että tietysti olen lukenut sen niin kuin suurinpiirtein kaikki muutkin maailman lukutaitoiset ihmiset, mutta vähitellen aloin epäillä etten ehkä olekaan, koska en muista siitä mitään.

Joka tapauksessa tämä viimeistään todistaa että se ei ole sykähdyttänyt minua mihinkään suuntaan, jos en edes ole varma olenko pidellyt opusta käsissäni vai en. Muutenkin olen asiasta mitään ymmärtämättömän ehdottomalla varmuuudella sitä mieltä, että se on ihan yliarvostettu juttu ja että oikeasti Coelhon suuruus, jos sitä on, tulee esiin jossain ihan muussa.

Ja se joku muu on Veronika päättää kuolla. Se on hyvä. Lopun analysoinnin voitte suorittaa keskenänne, sillä tämähän ei ole varsinaisesti mikään kirjallisuusblogi. Sanon vaan että se on ihastuttava, mieltäliikuttava ja koskettava tarina. Kaunis ja virkistävä, kuin kaste keväisellä niityllä. Vähän paleltaa vielä jaloissa se nurmi, koska on kirjassa suruakin.

Näyttämökseen tämä viehättävä kertomus ottaa Ljubljanan, tuon Slovenian säihkyvän kruununjalokiven ja mitä muita näitä matkailualan kehuvia ilmaisuja nyt onkaan ("viehättävä nykyaikaa ja aiempia ajanjaksoja sopusoinnussa ilmentävä joenvarsikaupunki" - Aurinkomatkat, "lumoava pikkukaupunki, jolla on suuri sydän" - Pieni Matkaopas, "pieni ja intiimi kaupunki, joka hurmaa välittömyydellään" - Rantapallo).

Ljubljana

Pääsin Ljubljanaan maaliskuussa 2008 mieheni työmatkalle mukaan ja sieltä hotellin viereiseltä sivukaupasta löytyi tämän postauksen varsinainen aihe, eli blogini ensimmäisenä esittelynsä saava retrohenkinen Versace Jeansin mekko. Hyvä reissu siis kaikin puolin. Oli siellä muutenkin mukavaa, kauniit ilmat ja halpaa kahvia.

Mutta siis siihen mekkoon. Se on ollut monessa mukana, niin kellarirockpartyissa kuin kummitytön yksivuotispuutarhakemuissa. Joko sellaisenaan tai jonkinlaisen yleensä mustan jakun/neuletakin kanssa. Vielä arkisemman siitä saa, kun laittaa alle pitkähihaisen trikoon, jolloin kotelomekko muuttuu nokkelasti liivihameeksi.

Alla olevissa kuvissa on todisteita siitä, kuinka mekko pääsi viime kesänä mukaan James Bond-teemaisiin syntymäpäiväjuhliin.

Leikin vähän Carolaa. 

Hotel Kämp, oikea paikka pukeutua Bond-tytöksi.

Mekko on valitettavasti hieman pilalla, sen painokuviot ovat mystisellä tavalla muuttaneet väriään joissain kohdissa. Tämä johtui siitä että pesuohjeen mukaisesti vein sen pesulaan ja siellä pesulassa tapahtui jotain hyvin outoa. Runsaiden neuvottelujen jälkeen sain kuitenkin kohtuullisen korvauksen vaurioista. Jos olette koskaan penänneet oikeutta väärin tehneeltä belgiltä, tiedätte mitä kaikkea olen mekon vuoksi joutunut kärsimään.
Onneksi mekko on kuitenkin käyttökelpoinen, vaikka tarkkasilmäinen toki huomaa epäkohdat. Tästä pesulaepisodista viisastuneena olen sittemmin pessyt mekon ihan omassa kotikoneessa normaalisti neljässäkympissä tavallisen likapyykin seassa ja hyvin on toiminut.

Pesula-asiat ovat jänniä muutenkin. Sitä kun ei oikeastaan koskaan voi olla varma, että pitääkö tuote pesettää pesulassa pesuohjelapun mukaisesti vai voiko ihminen käyttää omaa järkeään ja todeta, että jos paita on pelkkää puuvillaa ilman erikoiskäsittelyjä tai koristeita, ei kai voi olla mitään syytä, miksi se menisi pilalle ihan tavan vesipesussa. Ja sitten sitä ihan hirmuisen jännittyneenä pistää sen koneeseen ja koko tunnin panikoi että mitä sieltä tulee ja loppujen lopuksi paita on puhdas ja säästit pesulahinnan.

Mutta olisi voinut käydä myös toisin. Siksi pitää miettiä onko valmis kestämään sen itsesoimauksen, jota (ansaitusti) itselleen syytää, jos koneesta löytyy nätti pieni mekko tyttären nukelle, vaikka se vielä äsken oli kallein ja seksikkäin silkkinen yöunelmasi. Jos on, niin kannattaa kokeilla. Itse ainakin olen tolkuttoman laiska viemään vaatteita pesulaan.

Ps. Viimeiseksi suttuinen kuva mekosta ensi kertaa käytössä. Olen siinä ystävättäreni valokuvanäyttelyn avajaisissa lasissa pelkkää appelsiinimehua, sillä olin aamulla huomannut, että Ljubljanasta jäi mukaan vähän muutakin kuin mekko.

Turhuuksien markkinoilla, eli miksi tämä blogi.

Muuton jälkimainingeissa järjestelin kaappejani ja huvikseni laskin kaikki mekot, jotka omistan. Laskutavasta riippuen sain tulokseksi 75-85. Luku on siksi niin epämääräinen, että tunikojen ja mekkojen välillä on toisinaan hyvin häilyvä ero (onko vaate mekko, jos sen hintalapussa luki mekko, mutta sitä ei koskaan kehtaisi pitää pelkkien sukkahousujen kanssa?), koska on sellaisia mekkoja, joihin ei enää ihan oikeasti koskaan mahdu mutta joita ei voi (älä kysy miksei voi, en vastaa kuitenkaan) heittää pois, koska jotkut mekoista ovat mystisellä tavalla jääneet kaappiin asumaan, vaikkei niitä kukaan koskaan käytäkään (Könösen kettumekko jostain yhdekskytluvulta) ja siksi, että mekkomäärittelyjen tekeminen on niin vaikeaa. 

Kysy keneltä tahansa, joka pakertaa tieteellistä tekstiä ja yrittää määritellä käyttämiään sanoja. Samat ongelmat koskevat myös vaatetermistöä.

Yhtä kaikki, mekkoja on kuulemma paljon. Itse olen sitä mieltä, että niitä ei ole tarpeeksi, mutta se on kai väärin ajateltu. 

Joka tapauksessa mekkojen hypistely ja laskeminen herätti hiljaisena uinuneen blogihaluni ja sai minut tunnustelemaan varovasti mielipideilmastoa ympärilläni, että olisiko semmoinen ihan typerä ajatus, että kokoaisi ne mekot tänne blogiin ja niiden myötä kertoilisi elämästä, ajatuksista, tunteista, tai mistä vaan, mikä sattuu mieleen juolahtamaan. 

Haluan luoda tästä paikan, jossa voin estoitta nauttia kaikista niistä kauniista ja iloisista asioista, joita pukeutumisen, koristutumisen, naiseuden ihmeellisessä maailmassa on tuntematta huonoa omaatuntoa niiden usein vähäisestä tärkeydestä esimerkiksi maailmanpolitiikalle tai lasteni hyvinvoinnille. 

Jos mieleen tulee jotain muuta tärkeää, kuten kengät, saatan kirjoittaa niistäkin. Varsinainen muotiblogihan tämä ei ole, sillä en ole mitenkään trendikäs, enkä osaa antaa meikkivinkkejä tai kertoa täydellisestä kiharakampauksesta. Ennemminkin kyseessä on kirjalliseen muotoon tuotettu yhden naisen salonki, jossa samppanjalasi viehkosti kädessään voi keskustella kaikista oleellisista asioista, kuten kynsilakoista ja äänestyskäyttäytymisestä. 

Puujalkavitsejä voi ilmaantua, samoin turhaumien purkua.

Elämääni liittyy paljon muitakin asioita kuin meikit ja mekot, mutta täällä annan itselleni ja teille kaikille muillekin luvan heittäytyä kaiken turhuuden ja hauskuuden pyörteisiin.

Runkona kaikelle tälle toimii pyrkimykseni saada dokumentoitua jokainen omistamani mekko yhteen blogisivustoon. Kaikki muu on muuten vain mukavaa lisää.

Koska ainakin kaksi ihmistä, eli sisareni ja aviomieheni, lupautuivat olemaan lähettämättä blogiin törkyviestejä, katsoin aikani tulleen ja tässä tämä nyt sitten on, mekkoblogi. 
Tervetuloa. Ideoita ja parannusehdotuksia otan vastaan, mutta en lupaa noudattaa niitä.

Maistiaisiksi rivi mekkoja, jotka eivät mahtuneet kaappiin.