Aika ajoin olen muistanut tämän pikku kokoelman mekkoja ja ajatuksia. Mielen päälle häivähtää varjo, ensin meni liian monta päivää kirjoittamatta, sitten liian monta viikkoa ja lopulta kuukautta.
Mitä siitä seurasi?
Syyllisyys, väsymys, nolous, häpeä.
Minusta ne on ihan tavallisia tunteita, jos ei ole tehnyt jotain, mitä oli ajatellut tekevänsä. Vaikka niin kuin kirjoittavansa omaksi ilokseen omista mekoistaan (ja jonkun muun, jos joku siitä nyt jotain iloa saa että lukee toisen ajatuksia).
Mutta - ja nyt tullaan suureen oivallukseen, olkaa tarkkana - tässä viime vuosien, erityisesti tämän blogihiljaisen viime puolentoista vuoden aikana olen huomannut ja melkein ymmärtänytkin yhden seikan. Se ei olekaan tarpeellista. Ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, jos ei kirjoita kerran viikossa nettiin mekoista. Aika moni ei tee niin. Voin suoralta mainita ainakin kymmenen läheistä ihmistä, jotka eivät tee niin. (En mainitse, koska ei se oikeastaan ole tarpeen, mutta voisin. Mutta esimerkiksi veljeni ei muistaakseni ole koskaan kirjoittanut yhtään blogimerkintää mekoista, eikä koe siitä niin pienintäkään arvottomuuden tunnetta.)
Ei ole pakko hävetä, jos ei tee jotain, jonka on itse asettanut itselleen ylimääräiseksi pikku askareeksi elämässään. Montaa asiaa, joita on itse asettanut muka tarpeelliseksikin tehtäväksi ei oikeasti tarvitsisi tehdä, mutta näin suuren armon aika ei ole tänään tässä kirjoituksessa. (Esimerkiksi kandityö olisi ihan hyvä saada tehtyä ensi vuonna.)
Tämänpäiväinen kirjoitukseni onkin synninpäästöni itselleni. Kirjoitan tämän, enkä lupaa kellekään kirjoittaa tänne yhtään enempää. Mutta en sano ettenkö niin saattaisi tehdä jos niin huvittaa. Tämä on edelleen minun oma pieni paikkani, oma juttuni ja saan tehdä tämän kanssa mitä haluan.
Miksi sitten tehdä tämä julkisesti, eikä kirjoittaa vain omaa päiväkirjaa silloin tällöin? Koska minä pidän tästä, hieman nololla exhibitionistisella tavalla minä pidän ajatusteni jakamisesta, mekkojeni näyttämisestä, näkyvästi olemassa olemisesta tälläkin tavoin. Ja vähitellen näin päälle kolmikymppisenä alan olla jopa vähän ylpeä näistä omituisuuksistani ja tökkiä mukavuusalueeni ja häpeän ja nolouden rajojani antamalla itseni alttiiksi myös huvittuneen sekaiselle naureskelulle.
Niin että täällä ollaan taas. Matkalla maailman ympäri mekkojen kanssa. Tule mukaan!
Koska tämä blogi on myös aasinsiltojen luvattu maa, yhdistän sujuvalla lauseella mekot ja päivän pohdinnat. Kuvissa syyllisyysmekkoja. Huonosti tehtyjä, siitä syyllisyyttä, keskeneräiseksi jäänyt, syyllisyyttä, liian avoin kaula-aukko, syyllisyyttä, liian kallis, liian monta kerralla hankittu, liian lyhyt, liian mones, liian tiukka, tehty vaikka olisi ollut tärkeämpääkin, liian samanlainen kuin jo kaapissa oleva... Syyllisyyttä, syyllisyyttä, syyllisyyttä...
Nolottaa vähän julkaista tämä juttu jo valmiiksi. Mitä se nyt ketään kiinnostaa, mitä sillä on väliä mitä minä ajattelen syyllisyydestä, vaatteista, ajankulusta, ylipäätään mistään. Ja sitten se vapauttava huomio, että sillä ei ole väliä. Ajatelkaas, minulla on oikeus tehdä omia hassuja pikku juttujani, kertoa asioitani kerran päivässä, kerran viikossa tai kerran kymmenessä vuodessa. Ajatteli siitä kuka tahansa mitä tahansa, oli se tarpeellista eli ei.
Ennen kuin huokaatte tylsistyneesti että juu, kelle tuo nyt on uutinen, tottakai jokainen voi ja saa tehdä mitä haluaa omassa blogissaan tai facessaan tai millä alustalla nyt sitten onkaan, niin voin kertoa, että kaikille se ei ole itsestäänselvyys. Esimerkiksi meille huonoitsetuntoisille omituisille häröille, jumeille ja mustakeijuille. Joillekin omista ajatuksistaan tykkääminen on taito, joka täytyy opetella. Tänään opettelen täällä. Jonain toisena päivänä ehkä eri tavalla.
Niin ja vielä yksi nolo ja häpeällinen pikku tunnustus: minä ihan oikeasti tykkään lukea Harlekiiniromaaneja. Vaikka kylvyssä. Niin kuin tuon Otsikon antaneen Jackie Braunin merkkiteoksia.
Mitä siitä seurasi?
Syyllisyys, väsymys, nolous, häpeä.
Minusta ne on ihan tavallisia tunteita, jos ei ole tehnyt jotain, mitä oli ajatellut tekevänsä. Vaikka niin kuin kirjoittavansa omaksi ilokseen omista mekoistaan (ja jonkun muun, jos joku siitä nyt jotain iloa saa että lukee toisen ajatuksia).
Mutta - ja nyt tullaan suureen oivallukseen, olkaa tarkkana - tässä viime vuosien, erityisesti tämän blogihiljaisen viime puolentoista vuoden aikana olen huomannut ja melkein ymmärtänytkin yhden seikan. Se ei olekaan tarpeellista. Ei ole tarpeen tuntea syyllisyyttä, jos ei kirjoita kerran viikossa nettiin mekoista. Aika moni ei tee niin. Voin suoralta mainita ainakin kymmenen läheistä ihmistä, jotka eivät tee niin. (En mainitse, koska ei se oikeastaan ole tarpeen, mutta voisin. Mutta esimerkiksi veljeni ei muistaakseni ole koskaan kirjoittanut yhtään blogimerkintää mekoista, eikä koe siitä niin pienintäkään arvottomuuden tunnetta.)
Ei ole pakko hävetä, jos ei tee jotain, jonka on itse asettanut itselleen ylimääräiseksi pikku askareeksi elämässään. Montaa asiaa, joita on itse asettanut muka tarpeelliseksikin tehtäväksi ei oikeasti tarvitsisi tehdä, mutta näin suuren armon aika ei ole tänään tässä kirjoituksessa. (Esimerkiksi kandityö olisi ihan hyvä saada tehtyä ensi vuonna.)
Tämänpäiväinen kirjoitukseni onkin synninpäästöni itselleni. Kirjoitan tämän, enkä lupaa kellekään kirjoittaa tänne yhtään enempää. Mutta en sano ettenkö niin saattaisi tehdä jos niin huvittaa. Tämä on edelleen minun oma pieni paikkani, oma juttuni ja saan tehdä tämän kanssa mitä haluan.
Miksi sitten tehdä tämä julkisesti, eikä kirjoittaa vain omaa päiväkirjaa silloin tällöin? Koska minä pidän tästä, hieman nololla exhibitionistisella tavalla minä pidän ajatusteni jakamisesta, mekkojeni näyttämisestä, näkyvästi olemassa olemisesta tälläkin tavoin. Ja vähitellen näin päälle kolmikymppisenä alan olla jopa vähän ylpeä näistä omituisuuksistani ja tökkiä mukavuusalueeni ja häpeän ja nolouden rajojani antamalla itseni alttiiksi myös huvittuneen sekaiselle naureskelulle.
Niin että täällä ollaan taas. Matkalla maailman ympäri mekkojen kanssa. Tule mukaan!
Koska tämä blogi on myös aasinsiltojen luvattu maa, yhdistän sujuvalla lauseella mekot ja päivän pohdinnat. Kuvissa syyllisyysmekkoja. Huonosti tehtyjä, siitä syyllisyyttä, keskeneräiseksi jäänyt, syyllisyyttä, liian avoin kaula-aukko, syyllisyyttä, liian kallis, liian monta kerralla hankittu, liian lyhyt, liian mones, liian tiukka, tehty vaikka olisi ollut tärkeämpääkin, liian samanlainen kuin jo kaapissa oleva... Syyllisyyttä, syyllisyyttä, syyllisyyttä...
Ennen kuin huokaatte tylsistyneesti että juu, kelle tuo nyt on uutinen, tottakai jokainen voi ja saa tehdä mitä haluaa omassa blogissaan tai facessaan tai millä alustalla nyt sitten onkaan, niin voin kertoa, että kaikille se ei ole itsestäänselvyys. Esimerkiksi meille huonoitsetuntoisille omituisille häröille, jumeille ja mustakeijuille. Joillekin omista ajatuksistaan tykkääminen on taito, joka täytyy opetella. Tänään opettelen täällä. Jonain toisena päivänä ehkä eri tavalla.
Niin ja vielä yksi nolo ja häpeällinen pikku tunnustus: minä ihan oikeasti tykkään lukea Harlekiiniromaaneja. Vaikka kylvyssä. Niin kuin tuon Otsikon antaneen Jackie Braunin merkkiteoksia.
