Tänään on hyvä päivä, hei hei!

Aamulla lähdin töihin kahdeksan maissa. Odottelin Lasipalatsin ratikkapysäkillä, kun paikalle sattui vaaleahiuksinen nuorukainen.

Hän jutteli jollekin pysäkillä seisoskelevalle herrasmiehelle, olisiko tällä antaa kolikkoa. Miehellä ei ollut. Tästä Nuorukainen ei kuitenkaan hermostunut, vaan kysyi saako halata. Vanhempi herrasmies ei oikein innostunut nuorukaisen lähentymispyrkimyksistä ja pyristeli irti tilanteesta. Nuorukainen sanoi, ettei ole mitään hätää, kaikki on ihan hyvin.

Seuraavaksi hän pysähtyi minun eteeni. Istuin penkillä ja tuijotin tiukasti kännykkääni. En halunnut antaa kolikkoa enkä halausta. Pelotti. Vaivaannutti. Mitä se nyt tuossa? Menisi jo.

Nuorukainen ei jäänyt pidemmäksi aikaa vierelleni vaan kulki eteenpäin kunnes pysähtyi ja huusi kovaan ääneen kädet levitettyinä: "Tänään on hyvä päivä! Hei! Hei!"

Hän yritteli juttua vielä muutaman ihmisen kanssa, mutta kukaan ei halunnut jutella hänelle eikä halata.
Niinpä hänen mahdollisuudekseen jäi vain kulkea ympäri pysäkkiä ja kertoa koko seutukunnalle uudestaan ja uudestaan, että tänään on hyvä päivä, hei! Hei! Kaikki on hyvin, tänään on hyvä päivä!

Vielä kerran hän yritti halata erästä rouvaa, mutta rouva oli vihainen ja suuttui Nuorukaiselle. Nuorukainen oli kovasti pahoillaan ja sanoi nöyrästi, että rouva saa potkaista häntä munille, jos on niin vihainen. Siitä rouva tuntui suuttuvan lisää.

Kun nousin ratikkaani riipaisevan yksinäinen nuorukainen jäi keskelle puolityhjää pysäkinseutua kädet avoimeksi levitettyinä vakuuttamaan meille kaikille, kuinka tänään on hyvä päivä, hei! Hei!

Vai koettiko hän saada vakuutettua edes itsensä?

Istuessani ratikassa minua alkoi harmittaa. Miksi en kohdannut Nuorukaista hänen tullessaan eteeni? Miksi minä vaivaannuin siitä, että joku halusi jakaa pienen hetken minun kanssani? Hävettikö minua? Pelottiko se pohjaton suru, joka Nuorukaisen huudon sisältä kumpusi niin paljon, että kuvittelin sen tarttuvan minuun, jos annan itsestäni edes hetken hänelle? Melkein itketti. Juuri sen verran, ettei ripsiväri ihan levinnyt.

Teki mieli palata takaisin ja antaa kolikko ja halata. Mutta en tietenkään tehnyt niin. Se ei olisi ollut lainkaan normaalia käyttäytymistä, ja olisin myöhästynyt töistäkin.

Mutta lupasin itselleni, että muistan Nuorukaista. Hän ei tietenkään lue tätä, eikä koskaan saa tietää, että olen pahoillani. Eikä sitä, että haluan kiittää häntä.

Olin melkein unohtanut, että kaikki on ihan hyvin. Sinä muistutit minua siitä. Ottamalla vastaan kaiken sen tympeyden ja halveksivat ilmeet ja inhonilmaukset, kun yritit jakaa iloa meille, jotka sinua väistelimme.

Sinä pakotit meidät huomaamaan, että meillä kaikki on hyvin. Meillä on hyvä päivä, meillä on varaa torjua omituisesti käyttäytyvä mies kaupungilla. Sinä olisit halunnut vain hetken läheisyyttä, turhaan.

Kiitos Nuorukainen, että opetit minua. Tänään on hyvä päivä, hei! Hei! Toivottavasti sinulla on hyvä yö, ja kauniit unet.

Terveisin se tyttö, joka ei uskaltanut tavata toista ihmistä ratikkapysäkillä.

Musta rakkaus

Olin tällä viikolla yliopiston pääsykokeessa. En oikein jaksa uskoa, että akatemian ukset avautuisivat minulle vielä ensi syksynä, sen verran haalean tuntuman kysymykset jättivät.

Mutta koska olin tietoinen siitä, että koepaperit tarkistetaan optisesti, ja näin ollen on erittäin tärkeää miltä näyttää, päätin pukeutua kokeeseen asiallisen siististi, mutta sievästi. 

Asiallisen siistin, mutta sievän pukeutujan aina varma valinta on polvimittainen, ei-liian avoin, hillityn värinen ja mallinen mekko. (Se, että farkut sopivat asialliseksi työvaatteeksi, on tietenkin totta, mutta kyseinen idea lanseerattiin silloin, kun työ tapahtui esimerkiksi pellolla, laivoissa tai kaivoksissa.)

Itse suosin mustia mekkoja syystä, että minä yksinkertaisesti viihdyn parhaiten mustassa mekossa.  Kaikista maailman vaatteista musta yksinkertainen mekko on paras minulle. Missä tahansa, milloin tahansa, kenen kanssa tahansa.

Minun on lähes mahdoton keksiä, milloin musta simppeli mekko ei kävisi. Ainoat, mitä tulee mieleen, ovat jotkut selkeästi pukukoodatut tilanteet, kuten vaikka armeijassa olo (univormu), konfirmaatio (alba, jonka alla se mekko voi kyllä olla), synnyttäminen (takaa avoin kauhtana jos ei ole altaassa), linnanjuhlat (lisää joku pidennys helmaan, niin kyllä se sinnekin käy), iltatyttökuvaus (jos olet päätynyt kyseiseen tilanteeseen, et ehkä muutenkaan ole niin tavattoman tarkka siitä ettei paljasta pintaa näy, joten asiallinen pukeutuminen ei välttämättä muutenkaan ole sinun juttusi), sumopainiottelu (siis ottelija, katsomon pukukoodista en ole ihan varma. Jos olet menossa mustassa mekossa, varmista etukäteen että se käy ja kerro sitten minullekin) jokin uskonnollinen tila (yleensä kuitenkin riittää, että peität mustan mekon ulkopuolelle jäävät alueet) ja ydinsäteilyonnettomuuspaikkojen tutkiminen (valkoinen haalari. Teekkarihaalari ei käy, se ei ole valkoinen enää vapun jälkeen.)

Haalarittoman vappulook.

Näiden edellä mainittujen lisäksi voi olla jokunen muu paikka, johon kannattaa ajatella muuta asua, mutta itse en sitten ehkä menisi niihin paikkoihin. Uimahallit ainakin olen jättänyt aika lailla väliin, samoin kuin kuntosalit. (Joku irvilauka sanoisi tässä kohtaa, että ei ehkä olisi kannattanut. Heti, kun tulee vastaan sali, jossa ohjaajat eivät näytä ihan niin kamalan pirteiltä ja jossa voi kuntoilla mekossa juoden samppanjaa harjoitteiden lomassa, tilaan jäsenyyden.)

Voisin liittää tähän postaukseen aika monta mustan mekon kuvaa. Minulla on nimittäin jokunen semmoinen. Kuva-annista tällä kertaa kuitenkin vastaa uusin ja yksi parhaista. (Kaikki postauksen kuvat ovat tästä kyseisestä aarteesta eri asusteiden kera.)

Taidenäyttelyn avajaisissa Kaapelitehtaalla

Kuultuani pääseväni toviksi töihin viiden vuoden kotonaolon jälkeen käväisin Stockmannilla ja mukavasti silmiin sattui tällainen Ril'sin perusmekko. Tarpeeksi paksua trikoota, jotta ei liimaannu ihoon kiinni mutta kuitenkin antaa perään, tarpeeksi pitkä, muttei kuitenkaan pohkeisiin asti, tarpeeksi peittävä, muttei kuitenkaan poolo. Ja kaiken lisäksi tarpeeksi (70 prosenttia) alennettu.

Hillitty työversio.

Lähes täydellinen siis. Täydellisempi se olisi vain, jos se istuisi vielä hieman paremmin, mutta en ole saanut aikaiseksi muotoilla pääntietä uudestaan.

Tärkeintä tässä on se, että tunnen oloni hyväksi ja kotoisaksi tämä ylläni. Ja se ei ole vähän se. (Joillekin ihmisille farkut kai ovat sellainen vaate. Minusta se on käsittämätöntä. Farkut kiristävät, puristavat, tekevät nollarasvaprosenttisellekin vatsamakkaroita, hinkkaavat, hankaavat ja pahimmassa tapauksessa vielä pitävät melkein kahisevaa ääntä. Entäs se kun olet farkut jalassa sateella? Lahkeet imevät itseensä vettä litrakaupalla ja näyttävät pian liukuvärjätyiltä kuin hipin kaunein kesämekko.)

Itsevarmuus ja hyvä itsetunto eivät tietenkään synny vaatteilla. Siinä tapauksessa että niitä ei kuitenkaan satu olemaan, on mielestäni parempi edes esittää, että omaisi näitä niin kovin arvostettuja ominaisuuksia. Sillä pääsee jo vähän pidemmälle.

Ja oikean mielikuvan luomisessa vaatteet tunnetusti ovat merkittävässä asemassa. Mutta ei pidä erehtyä luulemaan, että viesti kulkisi vain itseltä ulkomaailmalle. Se menee myös toisinpäin. Vaikka olisi kurja mieli ja huono olo, mutta jaksaa laittautua sen verran että näyttää siltä, että olisi hyvällä tuulella, saattaa alkaa vahingossa kuvitella itsekin, että kyllähän tässä onkin ihan hyvä meininki. Itsensä huijaaminen on lopulta aika helppoa. Tai jos ei tulisikaan parempi mieli, niin ainakaan olo ei pahennu siitä, että tietäisi kaiken kurjuuden lisäksi vielä näyttävänsäkin yhtä ankealta kuin oma sisäinen rytökärpänpesänsä.

Vappuversio.

Ralph Waldo Emerson sanoi joskus alistuvasti ihaillen kuunnelleensa erään hienon naisen kertovan, kuinka tunne siitä, että on täydellisen hyvinpukeutunut antaa sellaista sisäistä tyyneyttä, jota uskonto ei pysty tarjoamaan.

Luulen laittavani tämän mekon varmuuden vuoksi myös teologisen tiedekunnan pääsykokeisiin.

Kulttuuriversio